”Haaveeni on, että jonakin päivänä saisin nähdä meren ja tuntea lumen”

Kun Rose Katlego Seagateng tulee koulusta kotiin, hän katsoo tavallisesti televisiota ja juttelee internetissä ystäviensä kanssa.

Viisitoistavuotias Rose kirjoittaa paljon, mieluiten itse keksimiään tarinoita teini-ikäisen elämästä Botswanassa.

Rose asuu Kasanen turistikaupungissa Pohjois-Botswanassa, ja tapaamme hänet matkamuistomyymälän ulkopuolella. Hänen äitinsä työskentelee myymälässä.

Rose on juuri päässyt koulusta ja hänellä on yllään koulupuku, johon kuuluvat vaaleansininen hame, valkoinen pusero ja solmio, mustat kengät ja valkoiset sukat.

Hänen äidinkielensä on setswana, mutta hän puhuu sujuvaa englantia lainkaan ujostelematta.

Englanti on helpompaa. Setswana on raskas kieli, ja monet sanat ovat valtavan pitkiä ja monimutkaisia. Puhumme kieltä kotona, mutta ystävien kanssa puhun aina englantia.

Rose kävelee tavallisesti kouluun, ja matka kestää noin puoli tuntia. Hän herää aikaisin ehtiäkseen ajoissa, koska myöhästymisestä voi seurata rangaistus.

Ennen koulua urheilen, katson televisiota ja kuuntelen musiikkia. Kaikkien oppilaiden on oltava koulussa vartin vaille seitsemän nimenhuutoa varten. Opetus jatkuu puoli kolmeen saakka, minkä jälkeen syödään lounas ja opiskellaan itsenäisesti.

Rose asuu yhdessä vanhempiensa, pikkusiskonsa ja tätinsä kanssa.

Äiti työskentelee myymälässä ja isä on opettaja. En tee juurikaan kotitöitä.

Rose haaveilee perustavansa aikuisena oman yrityksen, mieluiten ravintolan.

Ja lisäksi haluan matkustella, Kanadaan tai Bahamasaarille. Haaveeni on, että jonakin päivänä saisin nähdä meren ja tuntea lumen. Haluan nähdä omin silmin, onko televisiossa näkemäni totta. Haluan selvittää, eikö kaikkien oppilaiden tosiaan tarvitse käyttää koulupukua. En haluaisi pukeutua koulupukuun, sillä opettaja rankaisee epäsiististä puvusta läimäyttämällä. Ja sitä minä inhoan.

UNDP Maailmalla

Olet sivulla UNDP Suomi Edustustoimisto
Siirry sivulle UNDP Global